KOHTALO

Johdatus aiheeseen

Mihin ihminen tarvitsee tätä sanaa? Mitä hän sillä tarkoittaa? Kohtalona voi pitää elämää kaikkine käänteinen, sen onnellisine ja onnettomine tapahtumineen. Kohtalo saa jokapäiväisessä puheessamme usein inhimillisiä piirteitä. Kohtalo voi olla "lempeä" tai käsitellä ihmistä "silkkihansikkain", se voi olla "kova" tai ihminen voi jopa saada sen "iskun", joku puolestaan voi olla "kohtalokas" tai ainakin "kohtalo" jollekin toiselle; kohtalooan tuskin voi "välttää", vaikka sillä yritäisikin "leikkiä"; välillä se "palkitsee", vaikka useimmiten elämässä näkeekin vain kohtalon "ivaa". Salaperäisyys kietoo vaippaansa kaiken, mikä liittyy kohtalon ennustamiseen, sillä jokaisen ihmisen tulevaisuus on salattu ja ihmeellinen. "Ehkä sinä elät pitkäänkin, mutta seitsemänneljättä ikäisenä varo valkoista miestä, jolla on valkoinen hevonen tai valkoinen pää", - näin ennusti mustalaisnainen Alexander Pushkinille, joka 37-vuotiaana kuoli kaksintaistelussa. Hänet surmasi Dantes, vaaleatukkainen, lumivalkoisessa univormussa, valkoisella hevosella paikalle tulleena. "Siitä, joka ensimmäisenä suutelee äitiään, tulee Rooman hallitsija", - ennusti Delfoin oraakkeli Tarquiniuksen pojille, jolloin heidän tallirenkinsä Brutus (Lucius Iunius Brutus) oli kompastuvinaan, kaatui maahan ja suuteli sitä (Äiti-Maa). Myöhemmin hänestä tuli yksi Rooman ensimmäisistä konsuleista. "Sinusta tulee kaksinkertainen presidentti", - Vanga ennusti Kalmykian presidentille Kirsan Iljumzhinoville. "Oikeinko Venäjän presidentti?" – lienee Kirsanin mielessä välähtänyt. Ei sentään Venäjän, kohtalolla on verrattomasti parempi huumorintaju – Kirsan Iljumzhinovista tuli shakkiliiton presidentti! Lukemattomien ennustusten toteutuminen on saanut ihmiset ajattelemaan, että olisi olemassa jokin ennalta määrätty elämänohjelma – kohtalo. Tämä käsite on juurtunut tiukasti ihmisten tietoisuuteen, se elää ja voi hyvin, ja sillä on pitkä ja rikas historia.

Vakavia moiria

Antiikin Kreikka. Muinaisessa Kreikassa (700-400 eaa) kohtalo esiintyy myös kolmen sisaren hahmossa. Nämä kolme sisarta ovat moirat (sana on kreikkaa ja tarkoittaa osaa) Lakhesis "arvan antaja", Klotho "kehrääjä" ja Atropos "torjumaton". Platonin mukaan he olivat Välttämättömyyden jumalattaren Anankeen tyttäriä. Lakhesis määrää ihmiselle arvan jo ennen syntymää, Klotho kehrää hänen elämän lankaansa ja Atropos katkaisee sen. Moirien hahmossa toteutuu kohtalon idea sattumana (Lakhesis), taitona järjestää elämänsä (Klotho) ja välttämättömyytenä (Atropos). Ajatus siitä, että kohtalo on osa, on hyvin syvällinen. Kun on osallinen jostakin, ihmisen elämässä on ikään kuin moira-kohtalo läsnä, ts. sanoen hän on onnekas, jopa onnellinen. Osaton on jo sanana murheellinen, onhan sellainen ihminen täysin vailla tuota moira-kohtaloa ja siten myös onnea.

Moirat vielä

Moirien suhteen on olemassa kaksi mielipidettä, nimittäin että he hallitsivat kaikkea, jopa Jupiteria, muinaisen Kreikan panteonin pääjumalaa. Toisen mielipiteen mukaan he eivät Jupiteria hallinneet. Pyydän lukijaa kiinnittämään huomiota juuri tähän seikkaan, sillä tässä tullaan vedenjakajalle, jossa kohtaloon vaikuttaminen käy joko mahdolliseksi tai mahdottomaksi. Joku näyttää kovasti tahtovan, että Ihmisellä ei olisi edes pienintä mahdollisuutta muuttaa kohtaloaan. Tämän "jonkun" jäljet kulkevat läpi muinaisen Kreikan, jatkuen muinaiseen Roomaan ja löysinpä karkean painalluksen myös slaaveilta.

Muinaiset slaavit. On vaikea myöntyä siihen, että kohtalon tärkein merkitys venäjän kielessä liittyy samaa kantaa olevaan sanaan tuomio (sud = tuomio, sud'ba = kohtalo), vaikka ne kieltämättä ovatkin yhteydessä toisiinsa. Itse asiassa tuomion synkkä merkitys venäjän kielessä on peräisin muualta tulleista radikaaleista uskonnollisista suuntauksista. Esimerkiksi Kertomuksessa Igorin sotaretkestä (Slovo o polku Igoreve) sanotaan (vapaasti suomennettuna): "Jumalan tuomiota (myös tässä on sana sud; suom.huom.) ei pysty välttämään ovela, viisas eikä edes järkevä tietäjä:" On aivan selvää, mistä juontuu tämä välttämättömyys. Muinaiset slaavit eivät nimittäin tunteneet pelkoa kohtalonsa ennaltamääräytymisestä. Arvovaltainen todiste tästä on peräisin Prokopios Kesarealaiselta*: "Ennaltamääräytymistä he [slaavit] eivät tunne eivätkä ylipäänsäkään tunnusta, että sillä olisi jotakin merkitystä, ainakaan ihmisten suhteen, paitsi kun kuolema on jo kintereillä, tai kun ovat sairauden kourissa tahi sotaan lähdössä, he antavat lupauksen, että jos välttävät sen, niin heti antavat uhrin jumalalle elämästään; ja kun ovat välttäneet [kuoleman], niin uhraavat sen, mitä olivat luvanneet, ja ajattelevat sillä uhrilla ostaneensa itselleen pelastuksen." Me näemme, että toisin kuin Antiikin kreikkalaiset, jotka uskoivat ihmisen kohtalon ennaltamääräytymiseen, slaavit pitivät kohtaloa neuvoteltavissa olevana asiana. Muinaisten slaavien käsityksen mukaan elävä Jumalan puoleen kääntyminen ja vilpitön pyyntö saattoivat muuttaa kohtalon. Siitä huolimatta slaaveilla oli jumalia, joilla oli tekemistä kohtalon ja ennaltamääräytymisen kanssa. Näitä olivat rozhanitsa-jumalat, joiden symbolina usein oli naarashirvi tai –poro. Itse asiassa ne liitettiin kahdeen pohjoiseen tähdistöön – Suureen Karhuun, joka Venäjällä oli nimeltään Hirvi, ja Pieneen Karhuun. Myöhemmin rozhanitsat mainitaan ainoastaan ylijumala Rodin kanssa, mitä vaikutusvaltaisimman muinaisslaavilaisuuden tutkijan B. Rybakovin mukaan voidaan pitää patriarkaalisena kerrostumana. Muinaisten slaavien mukaan ihmisen elämä kaikkine iloineen ja murheineen määräytyi etukäteen jo lapsen syntyessä. Tämä Rodin ja rozhanitsien yhteys kohtaloon näkyy venäläisessä sanonnassa 'tak emu na rodu napisano' (niin on hänelle syntymässä kirjoitettu, ts. se on hänen kohtalonsa)**. Ajan myötä, näköjään aivan samoin kuin roomalaiset Nona ja Decima, myös rozhenitsat syrjäytettiin kohtaloon liittyvästä asemastaan. Sen sijaan ilmestyy tuttu kehräävä naishahmo, Makosha-jumalatar, jonka rinnalle jotkut uushistorioitsijat ovat jo ehtineet nostaa Dolja- ja Nedolja-jumalat (Osa ja Ei-osa/Osaton), jotta venäläinen "moirain" trimfiraatti reippaasti vastaisi kreikkalaista ja roomalaista. Voi tuota näkymätöntä ja tuntematonta roikaletta, joka, jos jotakin ei aivan tuhoamaan pysty, niin ainakin puraisee piloille.

Ensimmäinen epilogi. Tutustuessani kohtalon jumalattarista kertovaan materiaaliin sain itseni useamminkin kiinni ajatuksesta, että kohtalon käsittäminen tylsäksi mekaaniseksi ennaltamääräytymiseksi ei ole kaikkein varhaisin. Tällainen käsitys muotoutui ensimmäiseksi luultavasti Kreikassa noin 400-luvulla eaa ja vaikutti myöhemmin roomalaisiin. Sittemmin se sulautui ekstaattisesti yhteen vanha-uustestamentilliseen viimeiseen tuomioon. Kuinkas muuten, sehän on viimeinen ja lopullinen? Muinaisten slaavien näkemys kuitenkin antaa toivoa, sillä he eivät vielä olleet kadottaneet elävää yhteyttään luontoon. Omat näkemykseni ovat sukua sille ajatukselle, että ihminen kykenee muuttamaan ennalta määrättyä. Se tapahtuu poikkeustapauksissa eikä se ole sattumaa. Syyn ja seurauksen lain lisäksi on muitakin voimia, jotka muovaavat kohtaloa. Eivät moirat hallitse maailmaa.

Toinen epilogi. Kuka oli alkuperäisen taiteilija? HÄN? Vaiko me itse? Tai ehkä me yhdessä? Ja jos se olemme me, eivätkö näytäkin joskus tyhmiltä yrityksemme muuttaa omaa päätöstämme omasta kohtalostamme.

                                                                                                                               Ruslan Susi © 2003 

*Prokopios Kesarealainen (syntyi 490-507 välillä, kuoli 562 jälkeen). Bysanttilainen kirjailija ja sotapäällikkö Belisarioksen neuvonantaja. Kuului senaatin aristokratiaan. Osallistui persialaisia, vandaaleja ja itägootteja vastaan käytyihin sotiin. Prokopioksen kirjoitukset ovat hyvin tärkeä lähde Bysantin ja sen naapurivaltioiden historiasta 500 – 600 –luvuilta.

** rod = suku, syntyperä, sukujuuri; rozhanitsa = synnyttäjä (myös yleiskielisessä merkityksessä), vrt. verbi rozhat' = synnyttää, tai rody = synnytys

| Etusivu | Horoskooppi online |